Jumalanpalvelus lähetyskentillä – jotain tuttua, jotain vierasta

Lähetystyöntekijät ovat huomanneet, että paikallinen kulttuuri näkyy myös luterilaisessa jumalanpalveluselämässä. Suomesta tulevalle jumalanpalveluksen erilaisuus saattaa ihmetyttää, mutta vieraassa ympäristössä voi kokea olonsa myös kotoisaksi.

Kun suomalainen menee luterilaiseen jumalanpalvelukseen, on hänellä usein jonkinlainen ennakkokäsitys siitä, mitä kirkossa tulee tapahtumaan. Luterilainen jumalanpalvelus saattaa kuitenkin näyttäytyä toisenlaisena vieraassa maassa ja eri kulttuurissa. Tämän ovat huomanneet lähetystyöntekijät kohdatessaan paikallisen kulttuurin jumalanpalveluselämän.

Venäjän lähetti Ville Melanen kertoo, että hänen työalueellaan Siperiassa on käytössä venäjänkielinen messukaava, jonka runko on pääpiirteissään suomalaiselle tuttu, vaikka erojakin on.

– Olen kirkkoherrana Krasnojarskin seurakunnassa, jonka jumalanpalvelusta monet suomalaiset ovat sanoneet kodikkaaksi. Ennen ehtoollista on esimerkiksi rauhantervehdys, jossa toivotamme toisillemme rauhaa, Melanen kuvailee.

Vaikka Viro on maantieteellisesti hyvin lähellä Suomea, lähetti Liisa Rossi on huomannut, että maiden jumalanpalvelukset eivät ole samanlaisia. 

– Suurin osa liturgiasta seistään, ja vain saarnan ja virisien aikana istutaan. Olen niin tottunut siihen, että kun menen Suomessa jumalanpalvelukseen, ja pappi sanoo: ”rukoilkaamme”, yritän heti pompata seisomaan, Rossi naurahtaa.

Tuoreet Myanmarin lähetit Helene ja Joona Toivanen ovat sen sijaan törmänneet lähetyskentällään monin tavoin erilaiseen jumalanpalveluskaavaan. Toivaset kertovat, että luterilaisessa liturgiassa ei Myanmarissa ole edes vuorolauluja.

– Liturgia poikkeaa Suomessa käytettävästä kaavasta. Esimerkiksi uskontunnustus ja Isä meidän -rukous lausutaan lukukappaleiden välissä. Lisäksi Jumalanpalveluksessa on usein todistuspuheenvuoro. Ehtoollinen on vain kerran kuussa, eikä synnintunnustus kuulu sanajumalanpalvelukseen, Joona Toivanen kertoo. 

Yllättävän tuttua

Poikkeavuudestaan huolimatta Toivaset kuvailevat kokeneensa Myanmarin luterilaisessa jumalanpalveluksessa myös tuttuuden tunnetta. 

– Paikallisen luterilaisen kirkon jumalanpalveluksessa on kuitenkin selkeä rakenne. Muuttumattomat ja kertautuvat liturgian osat, kuten uskontunnustus ja Isä meidän -rukous, tuovat turvan tunteen ja pienen väläyksen kotoisuutta, Joona Toivanen sanoo. 

– On yllättävää, kun hyvin erilaisessa kirkkotilassa näkee papin, jolla on tuttu alba ja stola yllä, Helene Toivanen lisää.

Vaikka paikallinen jumalanpalvelus eroaa joskus paljonkin Suomen mallista, myös samankaltaisuus täysin vieraassa kulttuuriympäristössä saattaa yllättää. Tämän on kokenut Kenian lähetti Jiska Gröhn Nairobin Uhuru Highwayn jumalanpalveluksissa.

– Tunnelma Uhuru Highwayn palveluksissa on hyvin tuttu, mikä oli itselle sinne tullessa vähän yllättävääkin. Ensimmäisenä kiinnitin huomiota siihen, kuinka samanlainen messukaava on kuin Suomessa. Käytössä on myös hyvin paljon tuttuja lauluja suomalaisesta virsikirjasta ja muista hengellisistä laulukirjoista. 

Myös Japanin lähetin Mirjam Harjun mukaan Japanin ja Suomen luterilaiset messut ovat hyvin samankaltaisia maiden pitkästä välimatkasta huolimatta. 

– Japanilainen luterilainen jumalanpalvelus on Suomesta tulevalle hyvin tutunoloinen. Vaikka liturgian kieltä ei ymmärrä, siinä pysyy silti hyvin mukana. Virretkin ovat hyvin saman tyyppisiä, Harju sanoo.

Hän kertoo kuitenkin yhdestä erityispiirteestä, johon on törmännyt Japanissa: Jumalanpalveluksen alussa lapsille on oma saarna.

– Jumalanpalveluksen alussa pappi istuu eteen lasten kanssa ja pitää heille lyhyen saarnan, jonka jälkeen lapset lähtevät pyhäkouluun ja ovat siellä lähes koko palveluksen.

Musiikki luo tunnelmaa

Yksi merkittävä tunnelman luoja jumalanpalveluksissa on musiikki. Virret ovat monessa paikassa suomalaiseenkin korvaan tuttuja, mutta muun muassa Venäjällä ja Virossa virsiperinteessä näkyy paikallinen vaikutus.

– Venäjällä seurakuntani alueella useimmat virret ovat suomalaiselle outoja. Käytössämme on venäjänkielinen virsikirja, joka on kokoelma sekä perinteisiä että uudentyyppisiä virsiä, Melanen kertoo.

– Virossa lauletaan lähinnä vanhoja saksalaisia virsiä, minkä takia virsilaulu tuntuu usein vielä hartaammalta ja raskaammalta kuin Suomessa, Rossi pohtii.

Toivaset kertovat, että Myanmarissa seurakunnassa yhteislaulut ovat puolestaan hyvin reippaita ja niiden aikana seistään. Jo ennen varsinaista jumalanpalvelusta lauletaan yhdessä ylistysmusiikkia. 

– Tulemme yleensä noin viittä vaille kirkkoon ja seurakunta jo laulaa hyvin rytmikästä ja iloisen kuuloista musiikkia, Helene Toivanen selittää. 

Myanmarin ja Kenian kentillä musiikki ei rajoitu kuitenkaan vain yhteislauluihin. Gröhn kertoo, että Keniassa kuoroilla on iso rooli. Myös Myanmarissa jumalanpalvelukseen kuuluu esiintyminen.

– Yleensä lapset laulavat ryhmänä tai lukevat ulkoa opeteltuja Raamatun lauseita. Myös nuoret esittävät joko yksin tai ryhmissä amerikkalaistyylisiä ylistyslauluja, Joona Toivanen kuvailee.

Yhteisöllisyyttä eri tavoin

Seurakunnan yhteisöllisyyden rakentaminen on yksi osa jumalanpalveluselämää. Lähetyskentillä on erilaisia ratkaisuja siinä, millä tavalla aikaa vietetään jumalanpalveluksen jälkeen ja kuinka messukävijät otetaan vastaan.

Muun muassa Keniassa ja Japanissa tapoihin kuuluu, että jumalanpalveluksen lopuksi kaikki vieraat esittäytyvät seurakunnalle. Japanissa jokainen kirkkoon tulija kirjoittaa lisäksi oman nimensä vieraskirjaan. Harju on kokenut, että Japanin työkentällä yhteisöllisyys jumalanpalveluksessa tulee esiin vahvemmin kuin usein Suomessa.

– Heti jumalanpalveluksen päätteeksi tulee ilmi tietty yhteisöllisyys, kun uudet ihmiset esitellään. On myös itsestään selvää, että jumalanpalveluksen jälkeen kokoonnutaan yhteen kirkkokahveille tai kirkkolounaalle, Harju selittää. 

Melanen kertoo, että myös hänen seurakunnassaan Venäjällä kirkkokahvit ovat olennainen osa jumalanpalveluselämää. Kirkkokahvit järjestetään niin, että seurakuntalaiset saavat halutessaan tuoda jotain yhteiseen pöytään.

– Tarjottavia ei makseta seurakunnan kassasta, vaan tarkoituksena on tukea seurakuntalaisten oma-aloitteisuutta. Kirkosta ei lähdetä kiirehtien kotiin, vaan jäädään keskustelemaan yhdessä. Joskus kirkkokahvien aikana on myös opetusta, Melanen sanoo. 

Myanmarissa Toivaset ovat puolestaan osallistuneet ”kirkkobanaaneille”.

– ”Kirkkokahvia” varten on ostettu iso terttu banaaneja, joita lapset jakavat kirkkosalin eteisessä jumalanpalveluksen päätteeksi, Toivaset kertovat.

Teksti julkaistu Sanansaattajassa 20/19.